Ihastelin iltajuoksulla eilisen sateen aikan puhjenneita hiirenkorvia, koivun pieniä auenneita lehtiä. Kesä on ihmeellinen, silloin kun se kerralla räjähtää voimaansa. Oli muutenkin jotenkin erityisesti lenkillä luonto länsä, vaikka painelin kaupungin reunoja pitkin. Linnut tsikurttivat kuin kesämökillä aamuyöllä konsanaan (kun herää teltassa vähän kohmeessa, mutta onnellisena luonnon konsertista), sorsapariskunta köpsötteli vierekkäin tien yli rauhallisesti ja minä liisin (lyllersin hikisenä naama tomaattina pulssi miljardissa) asfalttia pitkin turkoosimustissa lenkkareissani. Miksi eläinkunnassa urokset ovat niitä, jotka tekevät visuaalisen vaikutuksen?
Lenkin päätteeksi käväisin lainakameran kotoa, pysähdyin sotkemaan colleget multaan ja kykkimään urbaanissa takapihamaisemassa. Aggressiivisesta lähikontaktista luonto palkitsi minut ärhäkän mininokkosen poltteella ja nosti kivat paiseet ranteeseen. Ei haitannut. Jotenkin tuommoinen elämän yhtäkkinen ilmeneminen kaikille aisteille jaksaa ihastuttaa. Tässä suhteessa olen täyslande: takapihamaisemat pitää olla rehevät.
PS. EOS70D. Täyttä rakkautta!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentit ovat tervetulleita <3