Vuonna 2002 kun täytin 15 vuotta sain ensimmäisen (harvinaisen huonon) digitaalisen kameran ja ajattelin, että tämä on se tapa, jolla minä ilmaisen itseäni. Pianpa harrastelijakuvaajat, bloggaajat ja digijärkkärit yleistyvät räjähdysmäisesti ja kuvaaminen ei tuntunut enää persoonalliselta. Opinnoissani käydyt valokuvauskurssit toivat kuvauksesta lähinnä tekniset vaikeudet esiin; jos et oppinut, sait kehnommat pisteet. Toisaalta taas yritettiin kaivaa taiteilijoista vapaata ilmaisua ja tulkintaa erilaisten tehtävien muodossa. Sittenkin tuntui, että teknisesti hienommat kuvat saivat paremmat arvostelut. Ehkäpä olin turhan innokas ja yritin kuvata kaikkea mahdollista, mikä minua liikutti. Silloin, kun ensimmäinen järkkäri kädessä oli pakko onnistua, manuaalilla tietenkin ja ilman kuvankäsittelyä, tehtävät tuntuivat mahdottomilta.
Sittemmin valokuvaus on ollut intensiivisesti läsnä elämässäni. Valokuvat olivat pitkään minulle kuin muistojen korvikkeita. Joka paikassa ja tilaisuudessa oli pakko kuvata, muuten "it did not happen". Haalin digikuviani aarteina ja oli vaivan takana joskus karsia kymmenien tuhansien kuvien joukosta jotain poistamisen arvoista. Sitten elämässäni tapahtui käännekohta ja yhtäkkiä valokuvat muistuttivat vain ikävistä asioista, sellaisesta minusta, jota en halunnut muistella. Tapahtumia, joita toivoin, ettei olisi tapahtunut. Henkilöitä, joihin minun ei olisi kannattanut tukeutua. Kaikki kun piti kuvata. Poistin yli 50 000 valokuvaa. Heitin menneisyydelle hyvästit. Hämmentävää miten muotoonsa järjestäytyneet bitit voivat ahdistaa ja niiden hävittyä tuntua niin kevyeltä.
Naimisiin mentyäni perhe-elämä ja sitä ympäröivät tapahtumat ovat muotoutuneet tärkeäksi ja turvalliseksi kuvauskohteeksi - tämä ei muutu, tässä on hyvä. Häämatkan halpa löydös Canon 1100D aiheutti vielä innokkaampaa suhtautumista kuvaukseen. Myös useampi vuosi sitten alkanut bloggaus on toki antanut syyn tarttua kameraan ja kuvata itselle kivoja ja visuaalisesti kiinnostavia asioita. Ne voivat olla uusi mekko, kynsikoristelut tai tienvierustan yksinäinen pioni.
Valokuvaus - niin ihana, mutta kuitenkin ärsyttävä harrastus. Kehittyminen. Kokoajan voi oppia uutta, mutta raja on tullut vastaan tekniikassa. Saako tästä halpisjärkästä enempää irti ja minkälaisilla välineillä? Minulla on myös jatkuva luomisen tarve, voimakkaita visioita, mutta tiedostan, että en esimerkiksi itse sovi malliksi moneenkaan konseptiin ja on alkanut tuntua, etten oikeastaan viihdy enää kuvattavana. Pitäisi siis kuvata muita. Kuvaukset noin ylipäätään ovat aina hauskoja ja mieleenjääviä, mutta jotenkin haluaisin olla luomassa lopputulosta toisaalta käsin. Ja sitten taas jossain välissä vetäistä sen prinsessamekon päälle ja mennä pomppimaan rapakkoon - se on terapeuttista.
Tällä hetkellä haluaisin oppia kuvaamaan paremmin ja paremmilla laitteilla. Haluaisin tuottaa itseninäköisiä valokuvia. Haluaisin
Miina Savolaisen tapaan näyttää särkyneen ympärillä kauniin maailman. Miljööt olisivat tietenkin rakkaasta luonnosta, mutta elementtinä vesi erityisesti kiinnostaa. Olisi huikeaa päästä osaksi jotain vedenalaista settiä (omat rajat vedessä haluaisin myös testata mallina).
Alunperin lähdin tätä postausta kokoamaan lähinnä halutessani jakaa ihailemieni kuvien kauneutta ja tunnelmaa. Tiedän, että se vaatisi vuosien kovaa työtä ja paljon rahaa, mutta tällaisia kuvia minä haluaisin ottaa. Satumaailma kohtaa todellisuuden.
Sellainen jäätävä stoori tähän väliin...
Millaisista kuvista te haaveilette? Haluaisitko olla kuvattavana vai kuvaajana?
mun ongelma on se, että mieluiten olisin itse sekä kameran edessä että takana! ihmiskuvat on kaikista mielenkiintoisimpia mutta toi mies ei kauheesti halua mallina keikkua :D toisaalta hienot kuvat omasta itsestäni olisi ihan mahtavia mutta kukapa niitä sitten ottais kun ei toi mies oikein kameran takanakaan viihdy... paitsi viimeaikoina se on ehkä pikkusen muuttunu suopeemmaks! ja kohta pääsen ihan uudenlaisen henkilökuvauksen makuun kun maailmaan putkahtaa perheenlisäystä :)
VastaaPoistaHyvin tuttuja tuntemuksia. Harmi, että itsensä kuvaaminen on niin hankalaa :D Onnentoivotukset pienestä ihmeestä! Häntä sitten saakin kuvailla monta vuotta :)
PoistaJotenkin aivan ihana kirjoitus tämä. :) Itsekin tykkään kuvata, mutta kunnon kuvaamiselle on aika harvoin aikaa, eikä meidän kuvauskalusto ole ihan huippuluokkaa. Meillä on kittiputken lisäksi vain yksi Tamronin objektiivi. Käytän siis Canonin 1000D-järkkäriä kuvailuun.
VastaaPoistaKiitos kommentista, hieman erilaista pohdintaa keveiden kesäkuvien sekaan :) Kun oliskin erilaista kuvauskalustoa, jolla harjoitella!
PoistaJoskus haaveilin kunnolla, mutta sittemmin päätin jättää sen harrastepohjalle. Ihmiskuvaus oli ihanaa, mutta olen ehkä liian ujo luonteeltani sopimaan kuvauksia tuntemattomien kanssa. Ehkä tavallaan ärsytti myös se, ettei ollut kaikkia laitteistoja saatavilla, tai kunnon opetusta. Olen aina halunnut oppia studiokuvauksen, mutta jotenkin se aina jää, haluaisin opastusta!
VastaaPoistaOpiskelin valokuvausta vuosina 2006-2008 ja sittemmin olen jatkanut opiskelua itsekseni luontokuvauksen muodossa. Haluaisin myös kuvata tuollaisia kuvia, mutta en vaan saa aikaiseksi. Ja sitten osaltaan tuntuu myös, että olisi hauskaa olla myös kuvattavana. Jos olisin 20 kiloa laihempi ja 20 cm pidempi, olisin varmaan alkanutkin malliksi. Niin jaa, mistäs sinä olitkaan, kuvataanko joku päivä? :D Haha...
Mutta joo, ihan samanlaisia ajatuksia liikkuu täälläkin päässä..
Kiitos kommentista, jaamme paljon samoja ajatuksia. Ihmisiä on niin ihana kuvata, mutta jotenkaan kukaan tuttu ei koskaan halua kameran eteen, saati sitten olis tyytyväinen niihin kuviin. Oma käsitys kauneudesta saattaa olla niin erilainen kuin mallilla itsellään. Studiokuvauksesta itse taas en niin välitä, ellei sitä studiota rakenneta johonkin metsään ;)
PoistaJoo, seuraavan kerran kun satut tänne korpikuusen kannon alle eli Joensuuhun, niin eikun vaan kuvauskekkerit pystyyn :D Sellaiset kaverit multa puuttukin, joiden kanssa vois vaan kauniin auringonlaskun tai sumun sattuessa hyökätä ekstemporekuvausretkelle.
Nojoo tuo kuulostaa hienolta! Ja olen aivan samaa mieltä tuosta kauneuskäsityksestä, pitää niin paikkaansa!
PoistaJotenkin ihana postaus, vaikkei kaikki kertomasi asiat olekaan niin 'ihania'. Valokuvaus on ehkä rakkain harrastus, ja vaikkei miullakaan aloittelijarunkoa kummempaa ole muutaman obiskan lisäksi, niin kyllä sitä mielellään kokeilee omia ja kameran rajoja ainakin aina silloin tällöin. Kovin harvoin lopputulos on kamerasta tai optiikastakaan kiinni enemmän (jos nyt on perusjärkkäri ja joku perushyvä putki nokalla), kuin kuvaajasta itsestään, näin siis omalla kohdallani toki.
VastaaPoistaItse en viihdy linssin toisella puolella, joten on onni, että on ystäviä, jotka edes joskus innostuvat hieman valokuvamalleilemaan. :)
Maailma menettää paljon, jos et viihdy kameran etupuolella! Älä ainakaan kokonaan sitä puolta jätä :) Tottakai valokuvaajan näkökulman ymmärtäen ymmärtää myös paljon enemmän mallina olemisesta, siitä mitä milloinkin valon ja kuvauskulman suhteen odotetaan, ja millä tavalla saadaan parhaimman näköinen kuva, eli kyllä noi kameran kaksi puolta vain ja ainoastaan rikastuttavat toisiaan! :)
VastaaPoistaps. Valokuvaajakaveri olis kyllä aivan huippu, itsekin haaveillut pienen ikäni :)